Henkka koulutunnilla.

 

 

 

 

 

 

Hyvin menee nyt, mutta menköön!

Kun on pitkän aikaa kaikki tuntunut hevosrintamalla menevän enemmän ja vähemmän pieleen, on enemmän kuin mukavaa kun välillä menee hyvin.

Villen jalka on täydellisen parantunut ja kenkä-Pekka-seppä on ilmeisesti ladannut sille jalkaan sellaiset menolenkkarit, ettei mikään meinaa riittää. Sille ”hissuttelun kissuttelu” ainoastaan kasaa kökköjä korvien väliin ja virransäästötilat muuttuu vikasietotiloiksi.... eli siitä tulee hankala Mr. Diiva.

Olin eilen Henkalla luottovalkku Anita Vuorisen koulutunnilla. Harmia ei ole kuljetettu, eikä se ole ollut viimekertaisen Ypäjän kenttäkisan jälkeen missään reissussa tai tunnilla ja olin varautunut, että kaikki ongelmat ja probleemat, mistä reilut puolitoista vuotta sitten on lähdetty liikkeelle olisi nyt takaisin.

Ei sitten ollut! Ei yhtään mitään ”muttia” !!

Lastaus ja purkaaminen, sekä varusteiden pukemin paikan päällä sujui kuin rasvattua. Vähän se oli pinkeä alkuverrytelyssä, mutta tokeni siitä melkoisen nopeasti.

Teimme aluksi "ympyrä-kahdeksikko" -kuviota koko maneesin mitalta. Oma ratsastus oli ehkä jossain Alaskan ja Kambotsan välisellä vyöhykkeellä.

Se oli vähintäänkin niin hukassa kuin nuppineula Saharassa.

Äkkiä sitä menee ratsastaja pilalle ja pieleen ilman valvovaa silmää, näin on tosi!

Siispä siinä sitten, pompin, hytkyin, kenotin kuin ”orava – pa**alla”, hartiat edessä ja mikä parasta, puuhasin käsillä koko ajan niin vimmakkaasti, että hyvä etteivät ohjat kuluneet kokonaan puhki.

Olin myös erittäin iloinen ettei Anita, joka kärsivällisesti jaksoi koko ajan huomauttaa, neuvoa opastaa, huutaa, huomauttaa ja nätistikin myös ”kehoittaa”, repinyt meidän takiaan tukkaansa pois, sillä lopputunnista istutakin alkoi vihdoinkin löytyä kohdilleen.

Huoh... maksa ja munuaiset ehtivät jo siinä vaiheessa vaihtaa useampaankin kertaan paikkaansa.

Vaan mitä teki Henkka- henonen, Mr. Valkuainen?

Ziisus jee, se keskittyi MINUUN !! Kyllä, vain ja 98 % :sti olimme ainoastaan MINÄ ja SE !!

Hetkellisesti se ei ollut ”henonen” se oli HEVONEN, se ei ollut ”harmi” vaan täysiverien kimo, tehden kunniaa sen suvulle ja niille kaikille upeille hevosille mistä se polveutuu. Oooohhhhh...

Vaikka välillä maneesin katon täytti raekuuron ropina ja sen pienen hetken sekin meinasi panikoida muiden mukana, ihanan nopeasti se tajusi tilanteen olevan ok, eikä panikoinut vaan kurvaili rennosti voltilla.

Laukannostoissa se ei lyönyt minua otsallaan leukaan, vaan rullasi kevyen pehmeästi peräänannossa, ensin ravista ”melkein käytiin” ja siitä pehmeän napakka nosto laukkaan. Samoin siirtymiset laukasta raviin olivat pehmeitä ja se polki ensimmäisestä askeleesta alkaen hyvin alleen. Se onnen tunne, mitä olin joskus saanut kokea Domingon (Domin) kanssa Markon (Björs) valmennettavana, tulvivat tämän harmaan kanssa nyt mieleeni.

Keskiravia olemme harjoitelleen kotona ylämäissä ja puomien avulla (puomien väli isonee liikkeen edetessä ). Tällä tunnilla oli ensimmäinen kerta, kun se lähti selkeästi "ylämäkeen" ja etujalkojen liike keveni etujalalkojen ojentuessa selkeästi enemmän eteen kuin aiemmin. Samoin pohkeenväistöt paranivat lopputuntia kohden huomattavasti.

 

Tällä hevosella on ehdottomasti näyttävin ja isoin ”sivulle vienti” mitä olen koskaan päässyt ratsastamaan.

Olin tunnin jälkeen niin puhki, kuin olisin maratoonin juossut.
Jep, tytöllä  on huono kunto!! Ihan turha on keksiä kauniita tekosyitä.
Huh huh, ja noin isoliikkeisen hevosen selässä on tuskaa istua.. ja erityisen nöyryytyksen toi tunnin ensimmäiset harjoitusravit, kun pyllyn ja satulan väliin olisi mahtunut...no, ehkä leivänpaahdin...

Olen saanut ihanan ”apulaisen” tallille. Laineen Tuisku käy säännöllisesti ratsastamassa, pääasiassa Loboa, mutta myös Villeä ja olipa hän myös Henkankin selässä :)

Henkka ehkä yhdistää uuden ratsastajan jotenkin kaukaisen hämärästi ilmeisesti myyntitilanteisiin tms. ja reagoi enemmän kuin epäluuloisesti uuteen ihmiseen selässään. Onneksi Tuisku oli kuin höyhen ja täydellisesti sopiva muotti Henkan selkään, puristamatta, ahdistamatta, vaatimatta. Henkan epäluulo suli ja se otti ison askeleen eteenpäin tuntiessaan olonsa kotoisaksi uuden ratsastajan kanssa. Muistan kyllä senkin ajan, kun Henkka tunsi olonsa epämukavaksi, vain kun kentän tai maneesin reunalla seisoi enemmän kuin yksi ihminen...

Tämä ei ole tapahtumana ihmeellinen, mutta se on todella suuri askel eteenpäin.

On mahtavaa saada tuntea täydellistä luottamusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Siitä on jo aikaa kun Villen kanssa olimme tässä tilanteessa.

Uskoisin, että tästä on mukava jatkaa eteenpäin. Jeeesshh.....

Nämä on nyt niin-sanottuja   ”NIITÄ HETKIÄ”

Back to the school!

Tuuliajolla- ajat on nyt sitten ohi!

Olen aloittanut kolme vuotta kestävän koulun Osaran maaseutuoppilaitoksessa ja tarkoituksena olisi aikanaan erikoistua hevospuolelle.

MENOVINKKI:”Osaran syyshetki” eli avoimet ovet opistolla ensi lauantaina 8.9. klo 10 – 14.

(Tässä linkki virtuaalikylään)

Villelle kuuluu hyvää. Se on toipunut hienosti niin Keravan haaverista, kuin kärpästen aukirepimästä ja tulehtuneesta haavastakin, johon se lopulta sai eläinlääkäriltä antibioottikuurin ja väliaikaisen kilpailukiellon.

Klippasin sen vanhasta tottumuksesta. Karvamöllykkä olikin kasvattanut jo melkoisen tuheroturkin. Jos vaikka jossain välissä käytäisiin lähimaneesilla, sitten kun alkaa syksyiset kurakelit, niin poni kuivuu treenin jälkeen nopeasti, eikä vilustu suotta.

Henkan tulevaisuus on avoin. Se saattaa (toivottavasti) vielä yllättää. Sillä on kapasiteettia ja se hyppää hyvin ja koulukiemuratkin paranee jatkuvasti, mutta ”korvienvälin elpyminen”ottaa aikaa, eikä luottamuksen täydellistä saavuttamista voi kiirehtiä. On vaan edettävä hevosen ehdoin.

Kotona Henkka on nykyään kuin ihmisen mieli, rauhallinen ja tasapainoinen, työskentelee halukkaasti, mutta kisapaikoilla se yhä kiinnittää liikaa huomiota ympäristöönsä ja siitä tulee puusilmä ja lukkokorva. Tärkeintä kuitenkin sen kanssa on, että se on onnellinen.

Ja jos siitä ei koskaan tule oikeaa kisahevosta, niin se on ainakin erittäin opettavainen kavioeläin!

On todella hassun tyhjä olo, kun viikonloput eivät enää täyty valmennuksista ja kilpailumatkoista...

Mutta kuka tietää, ehkäpä joskus tulee eteen yhteistyökumppani, kasvattaja ja/tai hevosen omistajaa, jolla olisi isoille kentille potentiaalinen kisatykki vailla ratsastajaa.
Itsensä likoon lyövä Valmentaja, jolla olisi halua viedä nuori ratsastaja kohti menestystä.....ja sitten olisi vielä se sponsori.... tuollaisessa onnenpotkussa sitä varmasti antaisi kaikkensa.

En varmasti ole ainoa työläisperheen kasvatti, jolla ei ole rahallista mahdollisuutta jatkaa kilpailemista, saati valmentautumista tuloksellisesti kansallisella tasolla kohti kansainvälisiä kisakenttiä, vaikka kuinka pontevasti sitä itse haluaisikin.

Töihin ei alle 18 vuotiasta juurikaan huolita ja opiskellakin tarvitsee.

 

Joten, kuten me kaikki, sitä ikuista onnenpotkua odotellessa... ;)